keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Ruikutiruikuti miehestä

Päivän motto: Kun mikään ei ikinä ole hyvin.

Isimies on himassa muutaman viikon. Kaiken järjen mukaan ja ainakin noin teoriassa mun pitäisi olla onneni kukkuloilla. Junnu ainakin on. Se on jopa leppynyt mulle ja on monen kuukauden tauon jälkeen alkanut sanoa "äiti" eikä hoe vain isiä koko ajan. Lämmittäähän se mieltä. Ei ehkä olisi kannattanut valehdella sille, että mä aina tungen isin viikoksi puhelimeen.


Olen jo kai liiaksi oppinut olemaan viikkoleski ja osa-yh, sillä mua ärsyttää suunnattomasti niin kovin moni asia.

1) Isimiehellä ei ole mitään käsitystä siitä, mitä kodin asuttavana pitäminen pitää sisällään. Isimiehen ollessa reissussa, osoitan viikonloput aina mieltäni ja alan siivoamaan viikonlopun paskoja maanantaina. Nyt päätin, että noudatan rutiinejani ja joka päivä aamupalan jälkeen laitan asuntoa ojennukseen. Isimies makaa sohvalla ja ihmettelee, miksi akka huhkii rätti kädessä ympäriinsä. Toisaalta, mistä tuo voisikaan tietää. Ei se ole koskaan ollut viikkoa (krhm, itseasiassa edes kokonaista päivää) Junnun kanssa kahdestaan, joten mistä se voisi tietää, ettei ruoka valmistu itsestään, pyykit eivät loikkaa koneeseen itsestään eivätkä paskaiset astiat teleporttaa itseään astianpesukoneeseen.

2) Ne eivät ole koskaan kahdestaan. Junnu ja Isimies. Jaksan patistaa niitä olemaan kahdestaan koko ajan, mutta tajuan itsekin sen olevan silkkaa nillitystä. Isimies kyllä leikkii ja touhuaa kuin viimeistä päivää pojan kanssa, jos minä kävelen ulos ovesta. Minusta ne voisivat joskus kävellä kahdestaan ulos ovesta ja jättää mut olemaan rauhassa omassa kodissani. Olen viimeksi ollut yksin kotona, kun tein opinnäytetyötäni. Keväällä 2013. Isimies ei voi mennä kauppaan Junnun kanssa, koska se on niin hankalaa. Sellaista paikkaa taas ei ole, mihin mä en voisi mennä tai pääsisi Junnun kanssa.

3) Isimies ei ymmärrä ulkoilun päälle. Minä jumittaudun sisälle mielenosoituksellisesti, koska olen niin vittumainen luonteeltani, etten varmasti jätä Isimies löhöämään sohvalle ja lähde pojan kanssa potkimaan ulos palloa. Luulen, että Isimieskin ymmärtää ulkoilun merkityksen siinä vaiheessa, kun Junnu vetelee Hämähäkkimiehen ottein menemään pitkin seiniä ja verhoja, eikä muutu tyytyväiseksi millään.

4) Vetovastuu on aina mulla. Mä reagoin satunnaisiin yöheräilyihin, mä herään aamulla pojan kiekumiseen, kun taas Isimies kääntää kylkeä ja odottaa kahvin valmistumista ennen kuin nousee 45 minuuttia myöhemmin. Eikä se reagoi mihinkään muuhunkaan oma-aloitteisesti. Junnu ei saisi varmaan ruokaa kuin kerran päivässä, ellen huomauttaisi ruoka-ajoista. Ja vaipoista. Käskisi sitä reagoimaan itkuun. Öbaut vuosi sitten se kuulemma johtui siitä, etten antanut Isimiehelle tilaa olla isä, vaan ryntäsin aina itse hätiin. Sehän johtui aivan täysin Isimiehen reagointinopeudesta, joka puolestaan on maakilpikonnan luokkaa. Nyt vaikka odotan ja odotan, että Isimies reagoisi, sitä ei tapahdu ellen sano asiasta kolmea kertaa tai mene itse hätiin. Tilaa on kyllä siis annettu.

5) Isimies ilmoittaa, että hänellä on menoa ja katoaa ulos ovesta. Monesti se käy vain tappamassa aikaa ja juomassa kahvia tai ajelee muuten vain. Mä yritin lähteä yksin kirjastoon ja tein sitäkin lähtöä kolme viikkoa, ennen kuin pääsin tunniksi yksin ulos. Silloinkin kysyin jo hyvissä ajoin: "Voinko mennä, voitko olla Junnun kanssa?" Ei kukaan kysy multa, voisinko mä olla Junnun kanssa. Tavallaan ymmärrän sen, Isimies on duunissa kodin ulkopuolella ja tuo leivän pöytään ja mä taas olen se joka hoitaa lapsen ja kodin. Mut sitten kun se on useamman viikon vaan kotona, niin voisko se tulla tänne samalle viivalle mun kanssa? Voisko?

6) Koska Isimies hengaa nyt kotona, on se Kakkosen syntyessä kesällä tasan viikon kotona. Hirvittää jo hieman valmiiksi.

Ja joo, vaikka täällä nyt avaudunkin jotakuinkin norsunkokoinen elin otsassani, uskokaa tai älkää, niin meidän liitto on ihan oikeasti onnellinen, Isimies ei ole täydellinen kusipää (itseasiassa se on erittäin epätäydellinen sellainen) ja sekin oikeasti on varsin huomioonottava kumppani. Meidän elämäntilanne ei vain ole millaan tavalla optimi, viikonlopuille kasaantuu liikaa tehtävää, odotuksia ja paineita. Eikä me olla kovin hyviä tällaisissa normaaleissa tilanteissa. Hienona asiana mä pidän sitä, että me ollaan, jos mahdollista, opittu toisistamme taas lisää, opittu antamaan toisille tilaa, puhumaan ja ilmaisemaan tunteitamme.

Esimerkiksi eilen mä kilahdin ja kävelin ulos ovesta. En ollut kauaa, sillä ei mulla ollut asiaa mihinkään. Ja ulkona oli kylmä.

Osuutensa tähän suureen "kurjuuteeni" on varmaankin myös raskaushormoneilla. Ne ovat syöneet hermoni ja aiheuttavat totaalisia hermojenmenetyksiä sekä raivokohtauksia. Ja läskien piti muka olla lepposia, mä ainakin olen kuin perseraiskattu merileijona - en suosittele tulemaan kovin lähelle.

lauantai 25. tammikuuta 2014

Ihanaa olla perheellinen!

Mun elämäntehtäväni on aivan varmasti yrittää repiä tätä vitun äitiyttä ja perheellisyyttä ympäröivä hattaraharso pillunpäreiksi, sillä ainakin se saa repeämään liitoksista nopeammin kuin valo liikkuu. Kai mä sitten olen jotenkin tulenpalavasti rakastunut (inho)realismiin, että kaikki ylenpalttinen juhlava romanttinen lässytys saa mun oksennusrefleksin toimimaan välittömästi.

Selaillessani kaiken pahan alkua ja juurta, eli naamakirjaa, törmäsin muutaman tutun äidin keskusteluun. Viisi reilusti parikymppistä mammaa kilvan hehkutti, kuinka nyt perheellistymisen myötä he ovat oppineet nauttimaan hiljaisuudesta, auringonlaskuista- ja nousuista, perheaamupaloista, yhdessäolosta, lapsestaan ja pistäneet koko pikkuporvarillisen ajatusmaailmansa uusiksi. Enää he eivät kuulemma pysty keksimään kamalampaa kohtaloa, kuin notkua pilkun aikaan paikallisen räkälän tiskillä tai pimppirallin ajaminen ja turhanpäiväinen kaljoittelu. Kaikki oli niin ihanaa, idyllistä, luonto oli kaunis, perhe ihana ja niin edelleen. Sitä hirveää nuoruuden rilluttelua ja teinivuosia ei kellään todellakaan enää ole ikävä.

Muuten hyvä, mä tunnen jokaisen noista mammoista ihan oikeasta elämästä ja mä olen todistanut kuinka jokainen niistä on todellakin osannut sitä häppändeerusta joskus ottaa. Joku on saanut kamalia kilareita ja yrittänyt tappaa itsensä, toinen on yrittänyt tappaa jonkun muun, joku pistää asunnon uusiksi, kuka lie on sammunut ilman housuja sopimattomiin paikkoihin ja niin edelleen. Ja sitten ne väittävät, että kaikki on nyt niin vitun ihanaa. Pari on vieläkin ihan hermokimppuja ja huutavat kersoilleen ja miehilleen milloin mistäkin.

Mä en ainakaan pysty pokkana väittämään, että mielummin siivoaisin Junnun paskoja lattialta tai hinkkaisin värikynien jälkiä kaapistojen kyljistä kuin istuisin baaritiskillä ja kaataisin tequilaa kaksin käsin kurkkuuni. Voitteko te? Sellainen, joka ennen lapsia on tykännyt juhlia ja rellestää, voiko sellainen pokkana väittää että päivästä toiseen toistuvat hemmetin tympeät rutiinit ja sosiaalisten piirien pieneneminen väkisinkin ovat aina positiivisia asioita?

Saako perheellisyys todellakin muuttumaan niin paljon, että alkaa arvostaa aamuauringon kimmellystä aivan toisin kuin ennen? Pihan oravienkin kauneus alkaa lumota aivan toisella lailla, puhumattakaan sitten siitä kuinka absoluuttisen ihanaa on aamulla herätä siihen, että yksi pieni jalka on kaivautunut kylkiluiden väliin ja yksi pieni sormi on kaivautunut silmään / nenään / korvaan ja selkä on täysin krampissa. Vittu, kyllä se Masa vaan tiesi tuumatessaan, että elämä on laiffii. Ja mikä parasta, kun tulee äidiksi, se on sitä ihanaa laiffia ilmeisesti 24/7.

Totta helvetissä se arvomaailma muuttuu penskan myötä, idiootit! Pakkohan sen on muuttua, koska koko se oma pikkuinen elämä menee sekaisin ja nurin, eikä mikään ole entisellään. Eihän siinä voi ykskään mammakaan pysyä entisellään, koska se aiheuttaisi suurta epätyytyväisyyttä aiheuttavan ristiriidan oman henkilökohtaisen pikkuelämän ja omien arvostuksenkohteiden välille. Jos haluat olla itsekeskeinen juoppo sinkku ja sä arvostat sellaista, sun on helvetin vaikea elää tyytyväisenä kotiäidin uhrautuvaa elämää. Kukaan ei kestä sellaista epätyytyväisyyttä ikuisesti. Joten, tietenkin se elämänkatsanto muuttuu - radikaalisti ja pysyvästi. Muuta vaihtoehtoa ei ole.

Mitä sitten taas siihen tulee, että tuoko se lapsi auvoa ja onnea elämään 24/7, niin sehän on silkkaa paskapuhetta, jolla yritetään peittää oma epävarmuus, oma vitutus haikeudesta entiseen elämään ja oma epävarmuus siitä, oliko se jälkikasvun hankkiminen niin järkevää sitten kuitenkaan. Eihän se kumppaninkaan kanssa eläminen ole pelkkää vaahtokarkkeja ja sampanjaa koko ajan ja vauva kuitenkin kuolaa, paskantaa ja kusee alleen, sotkee kaiken ja päästää ensimmäiset pari vuotta suustaan pelkkää vaikeasti tulkittavaa älämölöä ja vie kaiken ajan, sotkee kuin päätön apina ja käy hermoille. Joka muuta väittää, syyllistyy mun mielestä lähes poikkeuksetta itsepetokseen ja pöhöttyneeseen egon nostatukseen.

Mä en vaihtaisi perhettäni mihinkään, rakastan lastani yli kaiken ja olen onnellinen kaikesta uudesta, mitä perheellistymisen myötä olen elämääni saanut. Silti mä joskus mielummin ottaisin sen tequilan kaatokännissä pilkun aikaan ja seuraavan päivän krapulan railakkaan illan päätteeksi, kuin heräisin taas yhteen normiaamuun, jolloin kaikki menee vituiksi.

Ehkä mä vaan uskallan sanoa sen, että joskus perhellisyys on armotonta paskaa ja kuraa - niin kuin mikä tahansa muukin elämäntyyli. Se ei vähennä mun, mun parisuhteen eikä mun lapsen arvoa millään tavalla, mutta totuus se on. Ei sinkkuilu, bilettäminen, opiskeleminen tai uraputkikaan ole überihanaa 24/7. Ja mä en todellakaan ole tavannut sellaista lasta tai miestä, joka olisi überihana 24/7 - olen vain kuullut huhupuheita ja urbaanilegendoja naamakirjassa sellaisista.

Vai oonko mä ainoa, jonka mielestä perhe-elämä ei ole ruusuilla tanssimista ja ihanista luontohetkistä ja oikeista arvoista nauttimista jatkuvalla syötöllä?

torstai 23. tammikuuta 2014

Screw you cosmo, heippa kaksplus

Mä en tiedä mikä piru muhun iski lehtihyllyllä. Mä kai ajattelin wanhojen aikojen kunniaksi palkita itseni puputtamalla tummaa suklaata ja lukea samalla Cosmopolitania. Vähän hömppää ja omaa aikaa, ehkä jokunen hyvä kauneustärppi tai tukkaniksi, ah ihanaa..

Voi paskanmarjat mä sanon.

Joo, luin mä sen kannesta kanteen. Sen jälkeen mun verenpaine oli sitä luokkaa, että koko lehden lukemisen alkuperäinen idea oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Ensinnäkin, se Alexander what-ever-skårsgärsgörden oli taas ollut pakko mainita. Ihan taatusti sitä hehkutettiin jo silloin, kun viimeksi olen Cosmoa lukenut. Ja siitä kuitenkin on aikaa.

Ja sitten toinen juttu. Mä en ole joutoaikaan hukkuva keskivertoa parempituloisempi sinkku Helsingin ydinkeskustasta, joten tossa vitun lehdessä ei ole mulle mitään. Enkä mä enää myös haluaisikaan olla. Mä suorastaan raivostuin, suutuin ja mustaksi muutuin siitä, että mulle yritettiin useamman kymmenen sivun voimalla myydä jotain wnb- Carrie- lifestyleä.

Kolme jenkkeihin ja vieläpä siis Cäliförniään eksynyttä naista esitetään uskomattoman kadehdittavina ja suorastaan jumalallisina naisina. Ihan kuin keskiverrolla Cosmon lukijalla koskaan olisi varaa tai mahdollisuuksia sellaiseen, mutta ilmeisesti kyseistä elämää pitäisi ainakin haluta ja kadehtia. Ovatko kaikki naiset sadomasokisteja?

Ja joo, ne meikkaus- ja hiusjutskut. Olihan siellä jotain niitä, mutta sitten kun taas palataan tälle Planet Mamalle ja lyödään ne omat ja somat turvonneet lättäjalat tiukasti maankamaralle, niin missä helvetin välissä sitä muka vääntelisi monimutkaisia nutturoita ja lotraisi naamaansa kolme kiloa pakkelia, jotta saisi poskipäät suorastaan ponnahtamaan esiin?

Mun joka-aamuinen missioni on saada päälleni siistit ja asialliset (mutta funktionaaliset) vaatteet, kesyttää päässäni oleva harakanpesä ja saada se siistille söhkyränutturalle tai poninhännälle. Ja pestä hampaat. Tadaa!

 Joten ilmeisesti en sitten ollutkaan vailla niitä meikkitärppejä, vaikka niin luulinkin.

Pistän raskaushormonien piikkiin, että avauduin aiheesta isimiehellekin. Tein selväksi, miksi olin mielestäni ostanut 98 sivua paskaa ja raivosin, että seuraavan kerran kun isimies näkee mut kourimassa Cosmoa, niin se saa läpsäyttää mua ja käskeä ostamaan niiden sijaan ihan suosiolla vaikka Kaksplussan tai Vauvan.

Vielä enemmän rupesi vituttamaan, kun tajusin hassanneeni rahaa moiseen. Mä olen pihi pikkunilkki, mä luen uutiset ilmaiseksi verkosta; mä luen itseasiassa kaiken ilmaiseksi verkosta sen sijaan, että ostaisin mitään lehtiä. Ihan sama haluanko treenivinkkejä, ruokareseptejä, neuleohjeita tai lukea jotain totaalihöttöä. Paikallislehdenkin luen aina vanhempieni luona - ilmaiseksi tietenkin. Ja nyt mä jumalauta ostin sitten, joskin puoleen hintaan, jotain noin joutavaa.

Kyse ei ole siitä, etteikö Cosmon ostava ihminen voisi olettaa ja tietää ostavansa joutavaa lätinää, vaan siitä ettei moinen hömppä enää suo hetken rentoutumista vaan tekee mun päästäni räjähtämispistettä lähestyvän painekattilan. Mä jo viime postauksessa mainitsin orastavan identiteettikriisin ja se näyttää yhä voimistuvan. Joko mulle on kasvanut aivot (.. joopa joo) tai sitten mä todellakin olen muuttunut

maanantai 20. tammikuuta 2014

Meitsi hoitaa!

Hämmennyin tänään. Mulla oli tämän päivän pieni vieras, kun eräs ystäväni toi mukulansa mulle hoitoon pakollisten menojensa takia. Vilskettä ja vipinää riitti, kun Junnu ja lainaipana pistivät hippulat vinkumaan. En mä siitä pienestä vieraasta hämmentynyt, vaan siitä, että tajusin täysijärkisen ihmisen luottaneen jälkikasvunsa kokonaiseksi päiväksi mun hoitoon.

Sitten mun lähimuisti rupesi tekemään yhteistyötä pitkäkestoisen muistin kanssa, ja lampun syttyessä vinttikerroksiini, tajusin samaan syssyyn, että jo useampi ihminen on luottanut jälkikasvunsa mun hoitooni tässä parin vuoden aikana. Toiset jopa toistuvasti.

Mullahan ei ollut ennen Junnua mitään kokemusta lastenhoitamisesta. Ei kuulunut harrastuksiin. Sitä paitsi, yksikään täysjärkinen lapsiaan aidosti rakastava vanhempi ei olisi edes villeimmissä unelmissakaan kuvitellut mua huolehtimaan lapsistaan. Mä en saanut tuparilahjaksi edes kaktusta, mikä kertoo varmaan mun elossapitokyvyistä jo jonkin verran. Tai ainakin siitä, paljonko niihin luotettiin yleisellä tasolla kaveripiirissä.

Ja totuuden nimissä, ruukkukasvin hankkiminen olisi tuonut mulle välittömästi heitteillejättösyytteen, puhumattakaan sitten jos olisin jonkin mielenhäiriön kourissa hankkinut gerbiilin tai jotain muuta karvaista.

Tänään suoritetun pikaisen laskennan mukaan olen hoitanut/vahtinut viiden eri perheen tenavia, ikähaitarilla 6kk - 14 vuotta Junnun syntymän jälkeen. Seitsemän eri tenavaa on jätetty hoteisiini! Kelatkaa oikeasti, mulle - siis mulle - on sälytetty toisinaan tilapäinen vastuu seitsemästä eri tenavasta Junnun lisäksi. Mikä kunnianosoitus! Ja mikä ehkä vielä pikkusen siistimpää, mä olen pitänyt ne kaikki elossa ja ehjinä siihen asti, että ne ovat palautuneet oikeille omistajilleen. Ettette nyt luule mun mopon keulivan liikaa tai luule, että oon alkanut tekemään hämäräbisnestä laittomalla päivähoitopaikalla: eivät ne kaikki kuitenkaan meillä yhtäaikaa ole olleet. Sehän ei olisi ollut lasten hoitamista, vaan sirkustirehtöörinä toimimista.

Pakkohan tässä on suoda muutama ajatus sille, kuinka paljon ihmisenä olen muuttunut viimeisten parin vuoden aikana. En ole koskaan ollut järkijättö tai selkärangaton, vastuuntunnoton tai muutoin ääliö, mutta ei musta olisi ollut lapsia vahtimaan. Lapset olivat pelottavia ja mystisiä, varsinkin sellaiset tahmaiset kääpiöt, jotka eivät osanneet vielä juurikaan sivistyneesti keskustellen kommunikoida. Mun ainoa kontakti alaikäisiin olivat muutamat tutut karvan alle täysi-ikäiset, jotka vinkuivat hakemaan kaljaa ja ilmestyivät samoihin kemuihin. Kokemus alalta siis puuttui tyystin.

Ja kun miettii mua persoonana, sellainen eiliseltä keskikaljasta löyhkäävä, aavistuksen pikkulauantain jälkeistä morkkista poteva opiskelijaplanttu mielenkiintoisine kaveripiireineen ei oikein ole mikään lapsenvahdin perikuva. Mutta nykyäänhän mä olen pullantuoksuinen kotiäiti, joka ei tunne muita kuin kaltaisiaan perheellisiä ja kunnollisia ihmisiä.

Tämän postaus ei kerro siitä, kuinka mulle olisi noussut kusi päähän ihmisten luottamuksesta. Se kertoo enemmänkin suuresta hämmennyksestä ja orastavasta identiteettikriisistä.

xoxoxo,

Samantha the Supernanny!




tiistai 14. tammikuuta 2014

Ahneen paskanen loppu

Tänään päätin olla kaikkien satukirjojen, blogien, lehtijuttujen ja mielikuvien supermutsi ja olla tehokas kodinhengetär soppakauha toisessa kourassa ja pölyrätti toisessa. Kannatti muuten ihan vitusti.

Heräsin ennen Junnua (!!!.. wtf?) ja aloitin siivoamalla olohuoneen leluhelvetin takaisin omistajansa omaan huoneeseen. Sitten pyöräytin aamupalan, pistin ipanan valmiiksi päivää varten, puin päälleni Teräsmiehen viitan, ulkoistin laiskamadon itsestäni ja pistin hösseliksi.

Aamupäivästä hinkkasin keittiötä ja leivoin. Pyöräytin vierasvaraksi jonkinmoisen kakkuhärdellin, jonka alkuperäistä ohjetta modifioin leipomustarvikkeitteni puutteellisuuden takia ja onnistuin silti täysin. Vähän nousi tämän akan rinta rottingille, kun taidonnäytteestäni ei tullutkaan pienen improvisoinnin seurauksena täysi pannukakku. Jatkoin tätä onnistunutta jauhopeukalointiani ja loihdin vielä Junnun suosikkisämpylöitä, jotka nekin nousivat ja ruskistuivat kauniisti. Alkoi sitä rottinkia olemaan jo yhden terassakaluston tykötarpeiksi.

Sitten olikin pienen hiukopalan aika, sen jälkeen pistin Junnun nukkumaan ja jatkoin keittiön hinkkaamista. Ja tein ruoan ja kerrankin tein niin sairaan hyvää ruokaa, että päikkäreiden jälkeen lapsukaisenikin söi tyytyväisenä ja mä jouduin käydä santsikierroksella. Lisää rottinkia. Sitten raivasin taas keittiötä ja hieman muutakin kämppää ja sitten päätin irvistellä pakkasukolle ja painella pihalle potkimaan Junnun kanssa palloa. Jumalattomien ähinöiden ja hikikarpaloiden jälkeen pääsimme ulos raikkaan kirpeään ulkoilmaan. Tätä lystiä kesti lähes tunnin ajan, kunnes Junnun käsittämätön, täysin kuin salama kirkkaalta taivaalta tullut kiukkukohtaus naapurin ikkunan alla päätti ulkoiloittelumme.

Palasin sisään, ripustin pyykit. Onhan astianpesukone huutanut tänään kaksi tai kolme kertaa ja pyykkiäkin olen sutjakasti pyöräyttänyt neljä koneellista. Nyt multa loppui kaikki pestävä - kerrankin. Sen jälkeen pyyhin pölyt kaikkialta, pesin ikkunoista pienen tahmakäpälän tassunkuvat, pyyhin ovet ja pyyhin ja imuroin listat ja imuroin kaikkialta.

Tämän jälkeen siirryin viettämään laatuaikaa Junnun kanssa, luimme kirjoja ja opettelimme puhumaan, leikimme hippaa ja Junnu esitteli taitojaan. Hän on oppinut pyörimään päänsä sekaisin, minkä jälkeen on tosi hauskaa kikatellen puolivahingossa kaatua lattialle heitettyjen sohvatyynyjen päälle. Loistavaa ajanvietettä muutoinkin käsittämättömän tapaturma-alttiille pojalleni, jolla on jo valmiiksi mustasilmä muistona vaatekaapin hyökkäyksestä. Mä niin peukutan tätä.

Sitten iskivät migreenin näköhäiriöt strategisesti 45 minuuttia ennen Junnun nukkumaanmenoaikaa, sitten alkoi närästää ja huipata. Nyt kun Junnu nukkuu ja mulla olisi aikaa jatkaa reippailua tai olla itseni kanssa, ihana ystäväni rannekanavaoireyhtymä ilmoitti jälleen itsestään. Viime raskaudesta puolet meni ilman täydellistä tuntoa oikeassa kädessä, nyt vasen kämmen ilmoitteli samoja tuntemuksia. On niin pirun mukava olo, etten oikeastaan tiedä, miten päin tästä nauttisin.

Mitä tästä otimme? Kiittämättömyys on maailman palkka ja ahneella on paskainen loppu. Saas nähdä miten mun huomenna käy, vielä pitäisi lattiat pestä, verhot silittää ja ripustaa. Tänään ei enää jostain syystä huvita.

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Safety first

Mun silmille on nyt pienen ajan sisällä hyppinyt mainoksia vakuutuksista, turvaistuimista, erilaisista turvatuotteista, keskusteluita ja bloggauksia lasten turvallisuudesta. Ja arvatkaas mitä? Mua haukotuttaa samaa tahtia kun nerokkaiden liikemiesten kassakoneet sanovat tsi-tsing!

Kuten jo edesmenneessä blogissani naureskelin, en tiedä huvittavimpia vekottimia kuin konttauskypärät ja lasten talutushihnat. Kyllä mun ipana on mun ipana, eikä mikään puudeli. Jos mä en jaksa juosta vilkkaan ja ilkikurisen taaperon perässä silmät takaraivossa, vika on mun eikä sitä mikään helvetin kelatalutin muuksi muuta. Ja se kypärä, no..

Ei sillä, ettenkö olisi itse silmät kiiluen tutkinut erilaisten nettikauppojen tarjontaa ja listannut kuinka tarvitsemme tuen, jolla pultataan taulutelkkari seinään; erilaisia kaappi-, ovi-, laatikko-, ja pistorasiklipsejä / pinnejä / suojavälineitä; liukuesteitä; hellasuojuksen; kaappien seinään kiinnityssysteemeitä, viisi erilaista turvaistuinta jajajjaja..

Meillä ei ole mitään noista. Ostimme pistorasiasuojia, mutta ne olivat vääränlaisia. Kaksi dvd-hyllykköä on pultattu seinään, koska ne olisi voinut aikuinenkin huolimattomuuksissaan kaataa. Laatikoita ja kaappeja oli aikansa viritelty huiveilla, teipeillä ja hiuspompuloilla (joka mutsin mcgyver-välineet!) kiinni, mutta suurimmasta osasta näitäkin turvatoimenpiteitä on luovuttu. Ja luovuttu nimenomaan siksi, että ne muuttuivat täysin hyödyttömiksi. Hellan nupit ovat toistaiseksi irroitettu, mutta pian nekin paikoilleen laitetaan. Turvaistuin on jokumikälie, ulkonäkö ja Junnun sopivuus istuimeen nähden ratkaisivat (sekä hinta).

Junnulla on ollut lukemattomia pikkukolareita ovenpielien, huonekalujen ja maankamaran kanssa. Rupia, kuhmuja ja mustelmia on nähty meillä naapurustonkin muksujen tarpeiksi asti, mutta en silti kadu valintojamme tai koe itseäni mitenkään keskimääräistä paskemmaksi mutsiksi. "Se on siitä kohtaa vahvempi", sanoi Junnun isomummokin kun tuli pieni pipi. Täytyy sanoa, että mun on pakko kompata aivan täysillä.

Mulla on varmaan jotenkin hitaat refleksi ja niin paska reagointikyky, ettei musta koskaan edes olisi supermutsiksi. Mä olen ottanut muutaman uskomattoman kopin, kun Junnu on leikkinyt jonkinlaista kamikazekandidaattia, mutta helvetin monta kertaa useammin mä olen ollut auttamattomasti myöhässä ja päätynyt vain puhaltamaan pipiin. Tänään puhalsin pyllyyn, johon tuli naarmu kun herra lasketteli perse edeltä alas puiselta kenkätelineeltä. Siinä kyllä mietin, että tätä sen äitiyden todella täytyy olla, kun pokerinaamalla puhaltelin toisen kankkuun parantavia hönkäyksiäni.

Mulla ei ollut vielä edes pienoisintakaan haisua lisääntymisestä, kun kuulin tai luin jutun siitä, kuinka nykyisin löytyy jo lapsia, jotka eivät osaa kaatua, kävellä epätasaisessa maastossa tai eivät osaa tehdä kuperkeikkaa. Ajattelin jo silloin, että voi jumalauta. Nyt mä olen jopa oikeasti päässyt sivusta näkemään vilahduksia siitä, kuinka kasvatetaan lapsi, joka ei uskalla liikkua lainkaan. Olen aivan aikuisten oikeesti päättänyt, että meillä ei käy niin. Mulla ei ole mahiksia rakentaa koulumittaista temppuilurataa puolapuineen kämppään, mutta Junnu on onneksi ratkaissut tämän ongelman rakentamalla itse omat temppuratansa.

Tästäkin oli pakko avautua, koska jouduin taas hämmentymään siitä, kuinka paska mutsi olenkaan. Mulla ei ole mieletöntä menettämisen pelkoa, vaikka Junnu onkin rakkainta maan päällä, sillä kaikkien täytyy saada elää - taaperoidenkin. Mun kunniatehtäväni ei ole ehtiä aina ottamaan kiinni kun Junnu hoippuroi apinaleikkiensä päätteeksi, vaan koen enemmän ylpeyttä siitä, että ennen täysin vaillinaisella avaruudellisella hahmottamiskyvyllä varustettu tyhmänrohkea vaahtosammutin on muuttunut taitavammaksi ja pelottomammaksi vuorikiipeilijäksi.

Kun erään kaverin luona usein lämmitetään leivinuunia, Junnua varoitellaan aina koskemasta siihen tai sen luukkuun. Tiedättekö mitä tämä paska mutsi teki? Tuumasin, että koskekoot kerran, niin ei taatusti koske toiste. Noh, ei se ole vieläkään siihen koskenut, joten näppien kärähtämiseltä on toistaiseksi vältytty. Joskus vain on erehdyttävä, että voisi oppia.

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Sukupuolianarkisti

Hihheijaa, seurattuani aikani sivusta FB:n suosituimmassa äitiryhmässä keskustelua sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta, aloin tuntea itseni melkoiseksi pioneeriksi ja suorastaan anarkistiksi. Ja mä olen sentään ollut aina tiukasti vastaan kaikenlaista hörhöilyä ja erilaisten oppien nimeen vannomista.

Keskustelu virisi kun sukupuolisensitiivisyyttä kokeillut päiväkoti rikkoi uutiskynnyksen. Wikipediaa lainatakseni "Suomessa sukupuolisensitiivisen kasvatuksen mukaista tasa-arvopedagogiikkaa on toteutettu kokeiluhankkeina muutamissa päiväkodeissa vuodesta 2007 lähtien".

En voi muuta kuin ihmetellä ihmisten kykyä olla ymmärtämättä lukemaansa ja toisaalta taas kyvykkyyttä ymmärtää kärjistetysti ja lietsoa suorastaan hysteriaa. Vielä ihan niin pitkälle ei kuitenkaan päiväkodeissa ole menty, että lasten sukupuoli yritettäisiin neutralisoida :D Sukupuolisensitiivisyyshän ei tarkoita sitä, että muututaan surullisenkuuluisiksi ruu-olennoiksi ja lakataan olemasta äitejä ja isejä, tyttöjä ja poikia.

Luulin taas olevani hajutonta ja mautonta keskitien tavistallaajamassaa ajatuksineni. En ole ymmärtänytkään, kuinka kuuma peruna lasten sukupuolikasvatus on. Aivan kuin suurimman osan mielestä siinä ei ole kuin kaksi ääripäätä: joko lapsista kasvatetaan sukupuolettomia homoja tai sitten neitejä ja äijiä.

Ihan vittu oikeesti, pää pois perseestä ja kello takaisin kakstuhattaluvulle.

Mun sisällä on kai aina asunut pieni vimmainen feministi tai vastaava tasa-arvomeuhkaaja, sillä mun mielestä sukupuoli ei estä ihmistä olemasta mitään. Mä kihisen vieläkin raivosta, kun ajattelen sitä etten saanut teininä opetella rassaamaan moottorivehkeitä ja käsittelemään aseita, koska olin tyttö. Sellainen tyttö, jota rälläköiminen ja mutterointi olisi kiinnostanut aivan pirusti. Vannoin jo teininä, etten ota miestä joka ei omia kalsareitaan osaa pestä eikä auta "akkojen" hommissa. Enkä ottanutkaan.

On aika surkuhupaisaa, että aikuisena naiset (sekä miehet) huutavat tasa-arvoa, mutta kun sitä aletaan tarjoilla jo taapero- ja leikki-iässä ihan aikuisten oikeesti, kyseessä onkin koko seksuaali-identiteettiä ja mielenterveyttä uhkaava vaarallinen hömpötys.

Mä en tiedä, miten Junnun tulee käymään. Sillä nimittäin on mollamaija ja helvetillinen armeija toistaan söpömpiä pehmoleluja eikä sillä raukalla ole vielä yhtään poikapuolista leikkikaveria. Kaveripiiriin sikiää pelkkiä tyttöjä. Junnu rakastaa auttaa mua kaikissa kotiaskareissa ja olen vakaasti päättänyt ostaa leikkikeittiön ja -imurin meille. Junnun isimies taas kasvattaa pojasta äijää, joka tietää miten dumpperia ajetaan ja poika onkin aivan hulluina kaikkiin moottorivehkeisiin alkaen mönkijöistä ja mopoista, päättyen kaivinkoneisiin ja rekkoihin. Jos meidän pikkukakkonen on pimpillä varustettu yksilö, en yhtään ihmettelisi vaikka se puolestaan kaahailisi leluautoilla ja leikkisi kaivinkonekuskia.

Isimiehen mielestä Junnulle ei barbia ostettaisi, vaikka se isompana sellaista mankuisi hampaat irvessä - mulle taas on justiinsa se ja sama. Tässä tyttölapsien kanssa puuhatessa on tullut huomanneeksi, ettei niillä tyttöjen ja poikien leluilla ole juurikaan eroja, elleivät vanhemmat niitä itse halua korostaa. Olen kuitenkin tässä seurannut sivusta, kuinka jäyhä pohjalaisäijä on kasvanut pussailevaksi ja helliväksi isäksi, vaikka ensin olikin sitä mieltä, etteivät pojat pussaile. Ehkä se vielä joskus sortuu tyttöjen lelunkin ostamaan.

Joku oli sitä mieltä, että toivottavasti hänen lapsensa ei koskaan joudu päiväkotiin, jossa moinen sekopäinen kokeilu on käytössä. Mä taas melkein toivoisin, että Junnu pääsisi sellaiseen. Pojat on poikii ja tytöt tyttöjä, pippelit pippeleitä ja pimpit pimppejä eivätkä sukupuolisidonnaiset taipuvuudet tai ominaisuudet mihinkään katoa.

Mutta enää akat ei oo akkoja siellä hellan ja nyrkin välissä eikä maailma oo enää vain miesten. Miehilläkin on oikeus olla niin halutessaan herkkiä ja itkeä, sisustaa kotia, laittaa ruokaa ja tehdä kaikkea sitä mitä naisetkin ovat etuoikeutettuja tekemään - tai sitten ne saavat olla äijiä ja raapia kassejaan formuloita katsellessa. Naisilla on oikeus olla raisuja, ajaa autolla, vaihtaa itse talvirenkaansa ja nostaa puntteja - tai sitten olla pinkkejä prinsessoita, joiden päivän pilaa katkennut kynsi.

Ne ovat niitä henkilökohtaisia valintoja, mutta kaikilla pitäisi olla samat lähtökohdat ja vapaus olla mitä ikinä haluavat, olivat sitten tyttöjä tahi poikia.

Stereotypiat romukoppaan - tarhan pojat mekoissa, tytöt leikkivät autoilla
Pilottipäiväkodissa muhii sukupuolivallankumous

torstai 2. tammikuuta 2014

Kriisivalas

Kun muut heiluvat sauvojen kanssa hikilenkeillä, pumppaavat rautaa ja mittailevat kadotettavia senttejä, mä kiroan ja manaan joka helvetin aamu kuin rommipullonsa kadottanut merimies vaatekaapin edessä.

Tiedän kyllä olevani raskaana, mutta silti mun tekisi mieli ottaa pikku raivarit vessassa ja paiskoa puntari pillunpäreiksi ja sen jälkeen maanisesti hihitellen saksia kaikki vaatteeni matonkuteiksi. Olen lihonut diagnoosin saamisesta saakka alle kolme kiloa, mitä pidän melko huikeana saavutuksena kun ottaa huomioon juuri ohitse madelleet pyhäpäivät possunpakaroineen ja muine syntisine houkutuksineen, mutta silti kaapissa olevat vaatteeni mystisesti vain kutistuvat jatkuvasti.

Vihaan shoppailua ja viime raskauden aikana kieltäydyin henkeen ja vereen asti ostamasta muuten kuin äärimmäisen pakon edessä muutamat äitiyshousut, koska en viitsinyt aivan Aku Ankkanakaan kulkea. Nyt raivostuksissani painelin erään halparättiketjun sivuille ja klikkailin pää punaisena suuria äitiysvaatteita ostoskoriin. Perkele, ihan yhtä voin tehdä oloni mukavaksi..

Jälleen kerran ihmiskehon ailahtelevaisuus ja ihmeellisyys ovat lyöneet mut täysin ällikällä. Mulla ei ole mitään käryä, millä raskausviikolla olen (rupes hävettämään ja tarkistin, rv 16 tjsp) mutta mulla on jo niin hervoton maha, että olen nähnyt vastaavalaisilla ihmisten jo menneen synnyttämäänkin.

Se vain yhtäkkiä levahti eteenpäin. Suorastaan hyökkäsi. Eikä sitä voi vetää sisäänpäin, eikä enää naamioida edes vaatteilla pieneksi sieväksi ihrakertymäksi. Sormeni ovat suolan välttelystä ja veden lipittämisestä huolimatta kuin hookoon blööt ja perseeni roikkuu hyllyen nipinnapin polvitaipeen yläpuolella - tai siltä ainakin tuntuu.

Alkuraskaus on mulle aina raskasta aikaa. Friikkaan aina aivan hulluna siitä, että orastava kumpu pysyy piilossa sillä en halua kertoa kenellekään olevani raskaana ja samalla haluan piilottaa kyseisen jumppapallon puolikkaan, ettei kukaan myöskään vainkaan missään tapauksessa ikinä luulisi minun lihoneen. Junnua odottaessani ihmiset puhuivat minun syöneen itseni tankkeriksi (mikä tosin osittain piti kutinsa..) ja sehän se vasta vituttikin.

Toisaalta taas mun mielestä raskaus on mun oma yksityisasiani. Enhän mä kertoisi peräpukamista tai hiivatulehduksestakaan kaikille, mutta raskaudesta suorastaan pitää toitottaa kaikille. Tai se toitottaa viimeistään itse itsestään siinä vaiheessa, kun nurkan takaa lähestyessä ensimmäisenä näkyviin tulee maha.

Jotta mulla olisi edes hieman parempi mieli ja jotta voisin pitkästä aikaa taas jossakin asiassa syödä sanani, olen tehnyt lupauksia. Vaikka ihmisille ylpeästi tuhahtelen, etten tee minkäänlaisia naurettavia uudenvuodenlupauksia, salaa mielessäni olen luvannut tuplata salaatin syönnin ja minimoida kaikenlaisten herkkujen popsimisen ja lopettaa ulkona porsastelun.

En usko lupauksiin enkä niiden noudattamiseen, mutta jos joku saa nutraamalla hyvän mielen, mitäs väärää siinä on jos minä saan pienellä valkoisella vaiheella itselleni paremman mielen? Eihän tässä laihduttamaankaan voi alkaa, eikä se mitään edes hyödyttäisi. Todennäköisesti jatkan salaateista huolimatta tätä vääjämätöntä paisumistani kuin ylitäytetty heliumpallo, kunnes räjähdän.


Hormonipöhö paksu valas