Kaanista, niin kaanista

Elefanttimiehen siskotyttö täällä moi!

Olen viimeiset kaksi vuotta vältellyt peiliin katsomista viimeiseen saakka, koska ikä, maan vetovoima, raskaus, äiteys ja ajanpuute eivät varsinaisesti ole minua millään tasolla kaunistaneet, mutta voi perseen helvetti - tänään erehdyin.

Mikä kammottava, valjun ja todella epähehkuvan näköinen ihmisenraato sieltä kurkistelikaan takaisin.

Viime raskaudessa sain muutamia (suklaa)finnejä, mutta nyt naamani on kuin pahimman puberteettikriisin keskellä vellovalla pizzanaamalla. Mustapäät ovat vallanneet kasvoni niin, että varmaan kosmetologikin pärähtäisi itkuun tämän nähdessään (minä ainakin olen viittä vaille kyynelten partaalla vaikken alasta tajua mitään) ja viidesosa naamasta on helottavan punainen, ärtynyt ja täynnä finnejä.

No joo, ruokavaliossa ehkä olisi vähän petraamisen varaa- niinhän siinä on aina. Olen nyt kokeillut erilaisia kotikutoisia kasvonaamioita ja puhdistusmetodeja sekä käynyt läpi kaksi ihonhoitotuotesarjaa. Ei auta. Ei vittu vieköön, ei auta. Toivottavasti edes synnyttäminen auttaa, sillä pelkään ihan mielettömästi aknearpia, vaikka mä en jättivauvan jäljiltä saanut edes raskausarpia.

Ihan viimeisenä pisteenä i:n päälle tai paremmin mustapäänä nenänpäässä, mulla on aivan mieletön flunssa. Nenänpieletä- ja alus ovat lähestulkoon nahattomat ja aavistuksen verestävät, samoin kuten kauniisti vuotavat silmäni ja nenäni, tuo komein kaikista.. Väittäisin sen joko turvonneen noin kaksinkertaiseksi tai sitten kaikkien yllämainitut asiat luovat tyylikästä efektiä melko hervottoman kokoisesta kärsästä - joka toki on myös sukuni tunnusmerkki.

Joskus on vain niitä päiviä, kun sitä miettii, että äijällä täytyy olla mieletön mielikuvitus, kun se jaksaa ainakin esittää käyvänsä kuumana tällaiseen pöhöttyneeseen valaaseen.

Saiko raskaus teidänkin kasvonne hehkumaan kuin vähemmän kaunis kukkaketo? Mikä auttoi vai auttoiko mikään? Mitä suosittelisitte? Vinkatkaa mulle nyt jotain pliiiiss....

Klyyvarin seutu.

Tyttökatkeruus

Täällä on oltu kuuman perunan ja jännän äärellä viikkotolkulla, kun ollaan arvuuteltu Kakkosen sukupuolta. Oikeastaan kaikki muut paitsi tulevat isi ja äiti ovat olleet liikuttavan yksimielisiä siitä, kumman meille täytyy tulla. Koko rakenneultran ajan odotin, milloin se himputin kätilö kysyisi, että haluamme tietää sukupuolen. Sen sijaan hän totesi melko vihjaavasti näkevänsä kaiken mitä hänen täytyykin, jolloin minä hermostuneen näköistä isimiestä vilkaisten poksautin ilmoille sen polttavan kysymyksen: kumpi se on?!

Meidän tulevan perheenjäsenen sukupuolella ei periaatteessa ole mitään väliä ja silti se taas vaikuttaa niin moneen asiaan. Vaikka mulla ei ole mailimittarissa vielä neljännesvuosisataakaan täynnä, ollaan silti varsin ison päätöksen äärellä; nyt alkaa olla hetki päättää, mikä meidän lopullinen lapsilukumme tulee olemaan. Tyypillisessä onnellisessa suomalaisperheessähän on sekä tytär että poika, kaksi lasta on hyvä määrä jos kumpaakin sattuu olemaan yksi.

Silläkään ei periaatteessa ole mulle mitään väliä, sillä mä näen itseni varsin tyytyväisenä pienen pojan äitinä. Mulla ei ole ollut mitään röyhelömekkosyndroomaa, en ole kärsinyt pinkin värisestä kateudesta ja muutenkin mä olen koko elämäni ollut täydellisen surkea kaikissa tyttöjen jutuissa. Mun parhaat kaveritkin olivat poikia ennen. Puhumattakaan siitä, että mun oma mutsi feilasi kaikki äiti-tytär- jutut niin täysin, että just nyt mä liikun täysin omalla mukavuusalueellani edustaessani taloudessamme pimppivähemmistöä.

Silti mua vähän vitutti ja oikeastaan jopa loukkasi se, että muutama varsin läheinen ihminen sanoi, ettei minua voisi mitenkään kuvitella tytön äitinä. Mitä sitten, vaikka kiipeilen puihin, kerään ötököitä, painin, juoksen kilpaa ja rakennan hiekasta ja lumesta? Miksei tytön kanssa niin voisi tehdä niin? Mitä sitten vaikken pakkeloi, ostele vaatteita ja koristaudu kuin riikinkukko joka päivä? Miten se vaikuttaa minun kykyyni olla hyvä äiti pienelle tytölle? Mitä sitten vaikka mun kasvatusmetodeilla siitä tulisikin ehkä enemmän Peppi Pitkätossu kuin sievistelevä balleriina? Miksi mä en kelpaisi tytön äidiksi, miksi mua ei voisi kuvitella tytön äidiksi?

Tiedän, ettei noilla kommenteilla tarkoitettu mitään pahaa, mutta silti alkoi korpeamaan. Mä en ole yhtään vähemmän nainen, tyttö tai äiti, vaikken liikukaan hajuvesipilven sisällä ja saatan kulkea ties minkälaisissa tarkoituksenmukaisissa römppävaatteissa.

Kakkosellakin on pippeli, mitä odotinkin. En voi malttaa odottaa, että näen millainen velikultaparivaljakko Junnusta ja Kakkosesta tulee. Kieltämättä tuntuu myös aika helpolta tuleva, mullahan on jo yksi poika. Ei tule akkavaltaa milloinkaan tähän taloon, mutta ei se mua millään tavalla haittaa. Mua vain vituttaa se, että käytännöllisesti katsoen kaikki olivat oikeassa veikatessaan meille toista poikaa.

Ja mitä sitten noihin lapsilukuasioihin tulee, niin tehtiin se, missä me ollaan niin pirun hyviä: jätettiin päätös muutaman vuoden päähän muhimaan. Tyttöä voidaan vielä joskus yrittää, jos siltä tuntuu. Syvällä sisimmässäni vain luulen, ettei sitä enää koskaan edes yritetä. En siis saa koskaan selville, olisiko musta holhoamaan ja kasvattamaan myös tytärtä. Eikä saa kukaan muukaan.

Mutta kerran mä olen niin pirun hyvä poikien kanssa, niin aion kyllä nauttia joka hetkestä noiden viikareitteni kanssa.

Kun tutti läks

Nyt se sitten viimein on tapahtunut, ilkeä hiiren ryökäle kävi järsimässä Junnun tutin lunastuskuntoon. Eli toisin sanoen samalla kun Isimies operoi unituttia saksilla, minä vaivihkaisesti kuin James Bond hiivin ja piilotin varatutin. Sitten vain pyörittelimme päätämme tietämättöminä ja hämmästyneinä, kun hiirulaisen tekoset paljastuivat. Ovat nekin sitten katalia olentoja.

Yritimme tutista vierottautumista jo useampi kuukausi sitten pakonsanelemana. Minä puolisokea etsin talon ainoaa tuttia kuin norsua eikä salapoliisin lahjoistani ollut mitään hyötyä. Tuskanhikeä valuen laitoimme Junnun illalla nukkumaan, sormet ja varpaat kippuralla ja muutamia yleispäteviä rukouksia joka suuntaan lähetellen. Joku siihen rukoukseen vastasi, sillä kuuden kieppeillä aamulla onnistuin potkaisemaan keittiössä sitä perkeleen tuttia ja niin koko perhe sai parin tunnin aamu-unet alleen ennen uutta ja ihanaa päivää. Väsytti niin, että oli pakko antaa periksi, mutta kyllähän vitutti. Junnun aurinkoisin hymy ehkä eniten.

Odotukseni tutin kadottamisesta ja sitä seuraavista päivistä eivät siis olleet erityisen korkealla. Uskaltaisin nyt neljännen päivän jälkeen väittää, että hyvin pyyhkii mutta pyyhkikööt. Ensimmäinen yö meni liian hyvin, toinen päin helvettiä alusta loppuun ja kolmas meni varsin mallikkaasti.

Taustatietoina mainittakoon, että minkäänlaista unipulloa tai yömaitoa Junnu ei ole koskaan saanut sen jälkeen yösyötöt sanan varsinaisessa merkityksessä loppuivat. En edes muista milloin tuttipullo jäi pois - varmaan reilusti ennen 1v synttäreitä ja ihan huomaamatta. Tutti olikin sitten pojalle paljon tärkeämpi, mutta ennen vuoden ikää sain senkin rajattua pelkkään yökäyttöön. Välillä homma meinasi lipsua ihan huvitutteiluun päivänkin aikana, kun en kaikkia jemmoja aina löytänyt tai unohdin ottaa tutin pois sängystä.

Mä olen melko hysteerinen Junnun hammashuollon suhteen, joten tuttipullosta hyvissä ajoin eroon pääseminen oli tosi jees juttu ja otin jo vähän paineita tutistakin. Itsehän olen sitä tutinperkelettä lutkuttanut varmaankin liki neljävuotiaaksi, mutta en halunnut Junnulle samaa. Ja kun Kakkonenkin on tulossa ja aika käymässä vähiin, ei enää oikein muu auttanut kuin tarttua härkää sarvista ja poikaa tutista.

Olen aina pitänyt itseäni melko rentona äitityyppinä, mutta kuitenkin sellaisena joka pitää päänsä ja kestää ipanan raivarit ja koiranpentuilmeet. Suoraan sanoen mua vähän ärsyttävät lähipiirin curling-vanhemmat, jotka säikkyvät parivuotiaansa huutoa ja pyrkivät varmistamaan sen, ettei pieni piltti koe minkäänlaisia pettymyksiä tai rajoja. Tämän tuttiepisodin myötä pystyn hieman ymmärtämään heitä: vaatii tietynlaista luonteenlujuutta kestää jälkikasvunsa sydäntäsärkevät ulinat, kyyneleiset silmät ja syyttävänsurullinen katse. Puhumattakaan raivohuudosta ja sellaisesta ihmeellisestä kiljumisen ja korisemisen välimuodosta, joka sopisi paremmin vaikka teurastettavan vuohen suuhun.

Voittajafiilis .\../

Tämän postauksen teossa ei vahingoitettu lapsia millään tavalla huolimatta voimakkaista ääntelyistä ja protestoinneista. Postauksessa mainittu lapsi voi mitä parhaiten ja vaikuttaa jo täysin unohtaneen joskus omistaneensa tutti-nimisen objektin. Minkäänlaista psyykkistä haittaa ei myöskään vaikuta syntyneen yhtäkkisen tutinpoiston seurauksena ja keuhkot tuntuvat jopa vahvistuneen. Lisäksi hammaslääkäri tykkää.