lauantai 26. huhtikuuta 2014

Kyökkiepisodi feat Junnu

Ilman vanhemmuutta en olisi koskaan saanut tietää, miltä tuntuu tehdä ruokaa spiidiä vetäneen apinan kanssa. Nyt voin senkin kirjata kokemuskansiooni, vaikka toisaalta tuntuu, että olisin vallan mainiosti voinut elää ilman tätä(kin) tietoa. Mitähän sitten kun noita on kaksi? Aletaan syömään mikropizzaa, on mun veikkaukseni.

Päätinpä sitten eräänä kauniina päivänä tehdä fisufileestä itse kalapuikkoja, sillä minä en enää oikein lämpene pakastealtaiden lisäainemelkeinkalatikuille. Ei muuta kuin tuumasta toimeen. Paneroinnin alkuvaiheessa Junnu pisti vaihteen silmään vastasiivotussa olohuoneessa, mutta ajattelin sen olevan pieni hinta hetken rauhasta. Ajattelin niin vielä siinä vaiheessa, kun Junnu alkoi testata dvd-soitinta, kotiteatteria ja repi erinäisiä johtoja hyppynarukseen. Vielä senkin jälkeen yritin pysytellä positiivisena, kun äsken järjestelemäni lelut teleporttasivat itsensä takaisin olohuoneeseen. Tuplana.

Paneroinnin jälkeen oli luonnollisesti vuorossa itse puikkojen paistaminen. Ensimmäistä satsia lykätessäni pannulle erehdyin hetken muistelemaan, kuinka Junnulla oli pienempänä tapana ajoittaa kakkaaminen aina siihen hetkeen, kun keittiössä oli hektisin hetki meneillään. Nauratti jopa vähäsen, koska Junnun ajoitukset olivat ennen suorastaan ilmiömäisiä. Tiesin varautua kakkaan aina kun aloin laittamaan ruokaa.

Samalla sekunnilla alkoi kuulua ähinä olohuoneesta ja minä hiljaa mielessäni manasin, ettei koskaan saisi olla niin typerä, että maalaa piruja etukäteen seinille. Junnu ei kuitenkaan halunnut vessaan, joten luulin päässeeni pälkähästä ja saaneeni väärän hälytyksen.

Ensimmäisen ja toisen kalapuikkoerän välissä ehdin hätäisesti vaihtaa yhdet pissaiset vaatteet. Toisen ja kolmannen erän välissä kävin pesemässä pissaiset kädet (toki ne vaatteet oli sitten tutkittava). Neljännen erän puolesta pelkäsin, sillä paistaminen uhkasi muuttua polttouhraukseksi siinä vaiheessa kun Junnu ilmoitti haluavansa vessaan paskalle. Junnu itse ei käyttänyt yhtä karkeaa kieltä kiljuessaan naama punaisena ja silmät pullottaen kakkaa ja vessaa.

Siinä vaiheessa kun sain pyllyn ja omat kynnenaluseni pestyä, kalapuikoista oli tullut edellisten satsien etelän serkkuja hieman tummempine nahkoineen, mutta palokunta sentään pysyi poissa. Minä istuin rättiväsyneenä pöytään nauttimaan perunapinaattisoseesta, puikoista ja kermaviilikastikkeesta ja yritin taistella ruokaa myös Junnun suuhun. Junnu oli kuitenkin eri mieltä, kuten uhmaikäisen kuuluukin ja viskoi muussit pitkin poikin, söi vähän kalapuikkoja (vähän enemmän sitä panerointia kuin itse kalaa). Isimies ilmestyi kotiin iloisena kuin peipponen ja ihasteli kuinka kädenkäänteessä valmistuu hyvää ruokaa. Teki mieli tappaa, mutta tyydyin puukottamaan kalapuikkoja.

Erehdyin pitämään kyseistä kyökkiepisodia ainutkertaisena tapahtumana, joten uskaltauduin eilen pallogrillin ääreen nautiskelemaan kesäisestä säästä Isimiehen lähtiessä asioille. Kyökkiepisodi uusiutui, tosin vain ulkoilmassa.

Silmämunani kolmasosalla vahdin erinäisiä liha yms. tuotteita, jotka ehdin läntätä grillin armoille, yhdellä silmällä vahdin Junnua ja lopuilla grilliä. Junnu tuli ulos ilman kenkiä, Junnu ui mullassa, yritti kantaa kiviä grilliin, ihmetteli kuinka "uuma" grilli on viidentoista sentin etäisyydeltä, kantoi hiekkaa lautaselle ajjajajajja... Onneksi Isimies tuli kotiin ja minä livistin erittäin liukkaasti sisälle valmistamaan salaattia.

Ruoanlaitto on hanurista. Sen verran hanurista, että suotakoon mulle anteeki se, että kutsuin omaa rakasta jälkikasvuani spiidipöllyissä heiluvaksi marakatiksi. Rauha palautukoon keittiöön, tai syön kaikki periaatteeni ja alan syöttämään vain ja ainoastaan mikroevästä perheelleni.

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Doomsday prepper

Mä olin kuvitellut, että mä olen valmistautunut toisen lapsen tulemiseen koska tämä raskaana oleminen on mennyt vähän siinä ohimennen lukuunottamatta tilapäisiä liikuntakyvyn menetyksiä, eikä mikään ole ollut kovin mullistavaa. I was so wrong.

Uutta tulokasta koskeviin toimenpiteisiin ryhdyin nyt, kun haikaran laskeutumiseen on alle kymmenisen viikkoa. Fiksu veto.

Aloin pestä vauvanpyykkiä. Äitiyspakkauksen vaatteet ja Junnulta seuraavalle kierrokselle säästetyt vaatteet kävivät pesussa ja odottavat nyt siististi viikattuina vauvan lipastossa. Samoin myös järjestelin lasten liinavaatekaapin ja otin jälleen esille kaikista pienimmät peitot ja pussilakat. Siinä sivussa suoritin myös jonkinlaista leväperäistä inventaaria aiheesta "mitä vielä pitäisi muistaa hankkia", mutta olen jo autuaasti unohtanut oliko jotain sellaista. Pikkuruisia bodeja kai ainakin. Kaiken muun lisäksi.

Sitten iski se paniikki. Noita miniatyyrivaatteita viikatessani tajusin, että jumalauta, kohta niiden sisällä on vaaleanpunainen, huutava ja puklaava ihmisen toukka. Sellainen joka ahnii maitoa kolmen tunnin välein ja sontii maailman ällöttävintä sinappipaskaa. Sellainen joka tuhoaa yöunet ja illistelee pelkillä ikenillä, sellainen josta ei taas ole juurikaan seuraa vuoteen.

Olen jo tottunut tuollaiseen parivuotiaaseen spedeen, joka asuu meillä ja kommunikoi jo ahkerasti. Ajatus pinkistä toukasta alkoi pelottaa. Samalla jotenkin tunsin huojennusta siitä, ettei toisen lapsen saamisen olekaan ihan niin läpihuutojuttu, vaan siihen liittyy vielä aivan samanlaisia ahdistuksen ja pelon tunteita kuin esikoiseenkin. Sillä erotuksella tosin, että tällä kertaa tietää selviävänsä hengissä. Ensimmäisen kohdalla en ollut ollenkaan niin varma siitä(kään).

Onneksi on olemassa listoja. Niihin ja niiden eri kohtien ruksimiseen voi vähän kadottaa epävarmuuttaan. Mulla on to do list, ostoslista ja lähtölista. Niin ja juhlalistat.

To do list sisältää sellaisia asioita kuten pese vauvan vaatteet, osta pinnasänkyyn uusi patja, pese tuplarattaat ja normivankkurit, pese sitteri ja turvakaukalo, käy apteekissa ja niin edelleen.

Ostoslistalla koreilevat yhä tuttipullot, tutit, pikkuvaipat, korvike, harsot ja puhdistuspyyhkeet. Ja jotain muuta sen sellaista sälää.

Lähtölistaan olen listannut sen, mitä minun pitää muistaa pakata sairaalakassiini. Omat vaatteet, vauvanvaatteet, tutit, miehelle puhtaat vaatteet (jos tulee paikalle suoraan töistä), viihdykettä, laturit, hygieniatarvikkeet, KARKKIA ja kaikkea ynnä muuta, jota nyt sattuu sairaalareissun aikana tarvitsemaan. Lisäksi lähtölista sisältää myös listauksen Junnun kassin sisällöstä, mitä tuolle tiitiäisille pitää pakata mukaan, kun joku sukulainen tulee sitä hakemaan lähdön hetkellä. Lisäksi listassa lukee äippäosaston, paikallisen sairaankuljetusfirman, Isimiehen ja potentiaalisten lapsenvahtien puhelinnumerot sekä muutama yleisluontoinen toimintaohje minulle, mikäli paniikki sattuisi iskemään kriittisellä hetkellä.

En kyllä toistaseksi oikein tiedä mitä se panikointi on, sillä vaikka voin olla hysteerinen murehtija ja etukäteen vauhkoilija, mä en ikinä mene tiukan paikan tullen sekaisin. Tai sanotaan näin, en ainakaan vielä toistaiseksi koskaan ole mennyt. Kertahan se toki on se kuuluisa ensimmäinenkin. Mutta eiväthän mun kylmät hermot mua nyt petä, tietenkään.

Ja koska rakastan listoja, on mulla myös listattuna h-hetken alla järjestettävien Junnun synttäreiden tärkeimmät asiat, kuten tarjoamiset sekä hankkimiset. Sekä alustavasti jo ristiäissälää, koska katsoin paremmaksi suunnitella niitä jo nyt kun vielä on rauha maassa. Kun olen yksin  kaksivuotiaan kauhukakaran ja vastasyntyneen toukan kanssa Isimiehen ollessa maailmalla töissä viikot, on helpompi vain noudattaa valmiiksi laadittua toimintasuunnitelmaa kuin alkaa säveltämään vauhdista.

Vielä en ole kuitenkaan alkanut mihinkään sen suurempiin toimiin, esimerkiksi mitään en ole vielä pakannut, mutta senkin teen varmasti hyvissä ajoin. Ensi kuun loppuun mennessä aion delettää joka kohdan to do lististä ja ostoslistasta, jotta mun ei enää tarvitse tehdä muuta kuin odottaa h-hetkeä.

Kyllä vauvelin on hyvä meille tulla.

lauantai 19. huhtikuuta 2014

Joskus kuva kertoo enemmän

Joskus kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Ja pari nasevaa sanaa enemmän kuin tuhatmerkkinen lätisevä blogipostaus. Someecards.


 























keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Tuomiopäivän kuulumiset kontaten

Mulla ja Junnulla on ollut hiljattain samanlaiset merkkipäivät: me kontataan. Junnuhan aiheutti vauvelina suurta huolta lähtemällä kävelemään suoraan ja jättämällä konttaamisen pois kokonaan. No, ei ole enää tarvetta fysioterapiaan, sillä nykyisin Junnu suorastaan rakastaa konttaamista.

Homma näytti niin hauskalta, että mä kävin fysioterapiassa ja ryhdyin itsekin konttamaan.

Kauemmin blogiani, kenties entistäkin, seuranneet ovat varmaankin kuulleet aivan tarpeeksi kitinää liikuntakyvyttömyydestä ja rakkaasta ystävästäni symfyysikivusta. Ei se lopu vieläkään. Olen hakannut kaikki kämpän puupinnat lommoille toivoessani tämän raskauden olevan kaikin puolin helpompi kuin Junnun odotus - ja onhan se ollutkin, niin henkisesti kuin fyysisesti.

Nyt kun haikaran laskeutumiseen on enää 10 viikkoa aikaa ja olin jo ehtinyt hieman puhahtaa helpotuksesta, kroppa tekikin täyslakon. Mitään raskaana olemista suurempaa vikaa minusta ei ole löytynyt, joten on vain pakko niellä tilanne ja olla jotenkin päin. Lantio on löystynyt liikaa, symfyysi vaivaa urakalla, lonkkien lihakset ovat jäykistyneet ja jotakuinkin joka toinen selän ja lantion hermo on puristuksissa ja pinteessä. Joten konttaaminen on osoittautunut melko näpppäräksi liikkumiskeinoksi, mikäli juuri sillä sekunnilla tahdonvoima ei riitä repäisemään tätä ruhoa ylös lattialta.

Miinuksena tosin viime raskaudessa painosta vittuuntuneet polvet saavat taas osumaa, joskin toisenlaista kuin viimeksi.

Luojan kiitos isimies on vielä kotona muutaman viikon, mutta sitten taas kevätkausi alkaa ja työrintama muuttuu aivan tyystin. Jään kurjimmiksi viimeisiksi viikoiksi yksin. Olenkin päättänyt nyt olotilasta huolimatta hoitaa vauvanvaatteiden pesun, kassien pakkaamisen ja toimintasuunnitelmien laatimisen ja kaiken muun vielä kun Isimies hengaa täällä. Loput odotusajasta yritän selvitä vain hengissä tekemättä mitään ylimääräistä.

Lupaan palata vielä ennen puoliintumista ahkerammin tämän blogin ääreen, mutta toistaiseksi tuntuu aika olevan liian kortilla. Nyt mulla on harvinaista minäminäminä-aikaa, jota en saa uhrata pesänrakennusvietin (siivoamisen) toteuttamiseen, joten tulin tänne ilmoittamaan, että olen vielä ainakin semisti hengissä.

Mitäs muuta kertoisin. Isimies leikki koti-isiä viikon verran ja totesi, ettei se olekaan ihan piece of cake. Teki mieli vittuilla ja sanoa, että mitäs minä sanoin. En tehnyt niin kuin puoliksi. Pääsiäinen ei täällä vielä aiheuta mitään säväreitä, en aio laittaa enkä viettää pääsiäistä. Annan itseni päästä helpolla ja toiseksi, Junnu on vielä niin pieni ettei sillä ole mitään väliä. Suklaata tosin aion tähän suunnattomaan vitutukseen mäntätä. Vapuksi sentään olen päättänyt leipoa.

Seuraavan kerran voisin vähän päivitellä blogia siitä, minkälainen doomsday prepper mä olen. En mä maailmanloppuun valmistaudu, mutta mikäli en saa suunniteltua sektiota, mä haluan tehdä suunnitelmat spontaanin lähdön varalta. Mulla on vielä kaikki vauvavalmistelut tekemättä ja lisäjänskitystä tilanteeseen tuo lapsenvahdin hommaaminen ja se, että mahtaakon Isimies olla Utsjoella vai Hangossa kun lähtö tulee.

Tuomiopäivän tunnelmissa kontaten ja hyvää päästäistä toivotellen,

teidän hivenen epäaktiivinen bloggaajanne

Samantha <3